Pasi Sahlberg
Cambridgessa asuva Pasi Sahlberg työskentelee vierailevana professorina Harvardin yliopistossa, mutta hänellä on koti myös Suomessa ja Kroatiassa. Pasi on työskennellyt opettajana, tutkijana, kouluttajana ja politiikan neuvonantajana. Hänellä on laajaa asiantuntemusta muun muassa koulutusjärjestelmistä ja -uudistuksista sekä luokkahuoneopetuksesta. Pasi on kiertänyt ympäri maailmaa puhumassa koulutuksesta, ja hän on julkaissut useita koulutusaiheisia artikkeleita ja kirjoja.
1. Oppiminen
Uskotko, että koulu valmistaa lapsia ja nuoria tulevaisuuden työelämään?
Valmistaako koulu lapsia tulevaisuuden työelämään? Se on hyvä kysymys. Tiedämmekö me, millainen tulevaisuuden työelämä tulee olemaan? Asiaa voisi lähestyä siten, että perinteinen tapa ajatella koulutusta on juuri se, joka liittyy kysymykseen, valmistaako koulu tulevaisuuden työelämään. Me olemme tyypillisesti ajatelleet, että me valmistamme nuoria työmarkkinoille. Tällöin markkina-sana on keskeinen, mikä tarkoittaa, että nuorista tulee työmarkkinoilla kuluttajia. Heillä pitää olla tiedot, taidot ja valmiudet, jotta he löytävät työmarkkinoilta työn, jota he haluavat tehdä. Me olemme paljon vähemmän ajatelleet sitä, millä tavalla näistä nuorista voidaan kasvattaa työn luojia.
Itselläni on sellainen pelko, että tulevaisuudessa työmarkkinoilla on huomattavasti vähemmän työnantajia kuin mihin me olemme tottuneet. Se puolestaan tarkoittaa, että yhä useamman nuoren on vaikea löytää markkinoilta koulutustaan tai omia taitojaan vastaavaa työtä. Muuttuvassa tilanteessa koulutuksen tulisi antaa nuorille valmiudet luoda omat työnsä itse eli heidän tulisi muuttua koulu- ja työmarkkinoiden kuluttajista työmarkkinoiden luojiksi. Tällöin he loisivat töitä itselleen ja mahdollisesti myös muille. Se kuitenkin vaatii erilaista koulutusta ja valmiuksia nuorilta. Tällainen ajattelu ei myöskään ole vielä kovin yleistä. Edelleen nuoret valmistuvat oppilaitoksista sillä mentaliteetillä, että he katsovat työmarkkinoilla, löytyykö itselle sopivaa työtä. Jos ei löydy, ollaan pulassa. Mielestäni reaktion tulisi olla, että jos työtä ei löydy, me luomme sen itse.
2. Opettaminen
Mitkä ovat keskeisiä haasteita opettajan työssä ja arjessa tällä hetkellä?
Suomessa opettajan työ on muuttumassa ja muuttunut hyvin nopeasti. Yhtenä syynä on se, että meillä on tällä hetkellä kouluissa huomattavan paljon sellaisia lapsia ja nuoria, jotka ovat syntyneet ulkomailla tai joiden vanhemmat ovat syntyneet ulkomailla ja muuttaneet Suomeen. He ovat tavallaan tottuneet sekä suomalaiseen koulukulttuuriin että yhteiskuntaan. Silloin kun itse aloitin opetustyöt kauan aikaa sitten tuossa naapurikoulussa, ei minulla koskaan ollut luokassa ketään, joka olisi poikennut nuorten massasta. Kaikki puhuivat suomea, uskoivat samaan jumalaan ja käyttäytyivät saman kaavan mukaisesti. Nykyään opettajien haasteena on se, että erityisesti kaupunkikouluissa pääkaupunkiseudulla ja muualla on huomattavan paljon nuoria, jotka ovat tottuneet hyvin toisenlaisiin asioihin ja joilta puuttuu hyvin paljon niitä asioita, joita suomalaisilla lapsilla on. Tämä on varmasti iso asia, joka koskettaa hyvin monia opettajia.
Toinen haaste on suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden muuttuminen ja se, että meillä eriarvoistuminen on jollakin tavalla lisääntynyt. Me tiedämme, että Suomessa on köyhyydessä eläviä lapsia enemmän kuin aikaisemmin ja eheitä perheitä vähemmän kuin aikaisemmin. Tämä kaikki heijastuu opettajien työhön. Mielestäni opettajia tulee jollain tavalla tukea ja antaa heille aikaa käsitellä näitä asioita, jotta ne osataan kohdata oikealla tavalla.
Kolmantena haasteena on yleinen epävarmuus omasta työstä ja tulevaisuudesta sekä nuorten tulevaisuudesta ja heidän jatkostaan työelämässä ja jatko-opinnoissa. Nämä kaikki asiat näkyvät välittömästi opettajan jokapäiväisessä työssä luokkahuoneessa. Kun koulutuspolitiikkaa ja koulutusuudistuksia mietitään, nämä asiat on tärkeää pitää päällimmäisinä mielessä.
3. Arviointi
Mitä oppilaiden arvioinnissa tulisi mielestäsi muuttaa?
Mielestäni Suomi on erinomainen paikka siinä mielessä, että kansainvälisesti tarkasteltuna me olemme oppilaiden arviointikäytännöissä johtava maa maailmassa. Meillä luotetaan pääsääntöisesti opettajan tekemään arviointiin ja lisääntyvässä määrin myös oppilaiden itsensä tekemään arviointiin, mikä on hyvin poikkeuksellista maailmalla. Maailmalla trendi on menossa aivan toiseen suuntaan ja oppilasarviointijärjestelmät perustuvat entistä enemmän ulkoiseen arviointiin. Tällöin jokin firma tai organisaatio arvioi, kuinka hyvin oppilaat ovat erinäisiä asioita oppineet. Mielestäni maailman kannattaa tutustua Suomen käytäntöihin siitä, millä tavalla koulutusjärjestelmä ja koulutuspolitiikka voitaisiin saada luottamaan opettajiin ja oppilaisiin hieman enemmän sen suhteen, kuinka hyvin ja mitä koulussa on opittu ja mitä siellä jäi oppimatta. Mielestäni Suomen suunta on ollut oikea, eikä meidän tule tehdä mitään radikaaleja muutoksia, kuten muut Pohjoismaat ovat tehneet lisätessään standardoitua mittaamista eri oppiaineissa. Se johtaa väistämättä siihen, että luovuudelle jää vähemmän tilaa. Samalla opettajien omaan arviointikykyyn luotetaan aiempaa vähemmän. Seurauksena on, että opetetaan testejä varten, minkä vuoksi suurin osa oppilaista kokee opiskelun vähemmän mielekkääksi kuin se voisi parhaimmillaan olla.
Suomessa keskustellaan paljon Pisasta. Onko se mielestäsi hyvä asia vai pitäisikö koulutusta ja sen kehittämistä lähestyä muista lähtökohdista?
OECD aloitti Pisa-tutkimukset 15–16 vuotta sitten. Mielestäni olemme tulleet siihen pisteeseen, jossa koulutusjärjestelmän, erityisesti Suomessa, pitäisi katsoa Pisaa pidemmälle. Samalla olisi syytä lopettaa Pisa-tulosten ykköspaikan tavoittelu. Koulutus on paljon muutakin kuin se, että ollaan hyviä lukemisessa, matematiikassa ja luonnontieteissä. Pisa on yksi mittari, joka mittaa koulutusjärjestelmien laatua. Mielestäni tulevaisuus perustuu kuitenkin paljon laajempaan käsitykseen. Me tarvitsemme luovuutta, yhteiskuntatieteitä, taiteita ja musiikkia, joita Pisa ei mittaa lainkaan. Me tarvitsemme tämän tyylisen mittapuun, mutta me tarvitsemme paljon muutakin kuin sen.
4. Johtaminen
Mikä on mielestäsi koulun tehtävä?
Peruskoulua on meillä totuttu ajattelemaan sellaisena paikkana, joka valmistaa nuoria jatko-opintoihin sekä antaa elämässä tarpeelliset tiedot ja taidot. Tähän päivään asti ajatus on varmasti ollut relevantti, mutta mielestäni kysymys koulun tehtävästä tulee nyt käsitellä uudelleen. Tilanne on muuttumassa niin nopeasti, että enää ei riitä, että annetaan nuorille elämässä tarpeelliset tiedot ja taidot. Me ei välttämättä voida edes tietää, mitä nämä nuorten tulevaisuudessa tarvitsemat tiedot ja taidot ovat. Mielestäni uusi tapa ajatella koulun tehtävää voisi olla sellainen, että erityisesti peruskoulun osalta tärkein tehtävä olisi auttaa jokaista nuorta löytämään oma intohimonsa ja luovuutensa. Toisin sanoen jokaisen oppilaan tulisi löytää oma hengen palo sellaisia asioita kohtaan, joita haluaa tehdä.
Pidän asiaa hyvin tärkeänä siitä syystä, että oman käsitykseni mukaan niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa huomattava osa, ehkä suurin osa, 16-vuotiaista koulun päättävistä oppilaista lähtee peruskoulusta sellaisella ajatuksella, että he eivät oikeastaan ole missään erityisen hyviä. He tietävät monia asioita, mutta he eivät mielestään ole missään asiassa erityisen hyviä. Tämä asia pitäisi tulevaisuudessa nostaa ihan keskeiseksi, ehkä jopa koulun tärkeimmäksi tehtäväksi, jotta koulu auttaisi jokaista yksilöä löytämään oman intohimonsa, jota oikeasti haluaa tehdä. Vain oman intohimonsa löytänyt henkilö tietää, missä on itse hyvä ja kokee, että hän on lahjakas jossakin ja pystyy siten rakentamaan oman elämänsä sen ympärille. Ellei asiaa oteta esille ja tarkastelun kohteeksi, kouluihin ja opiskeluun tyytymättömien nuorten määrä jatkaa kasvuaan niin Suomessa kuin maailmallakin.
Mitkä ovat mielestäsi suurimmat haasteet suomalaisessa koulutusjärjestelmässä?
Suomalaisen koulutusjärjestelmän haasteet ovat oikeastaan hyvin samantyylisiä kuin kaikkialla muuallakin, erityisesti Pohjoismaissa. Ne liittyvät siihen, että meidän koulutusjärjestelmämme on rakennettu teollisen maailman tarpeita varten. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että siellä samanikäiset lapset istuvat 25 oppilaan luokissa ja opiskelevat samoja asioita samaan tahtiin. Opettajat puolestaan opettavat riippumatta siitä, ovatko nuoret kiinnostuneita aikuisten tekemän suunnitelman mukaisista asioista. Toki suunnitelmaa tarvitaan jatkossakin, sillä nuorten pitää oppia lukemaan ja kirjoittamaan sekä tuntemaan pääpiirteitä historiasta, uskonnoista ja filosofiasta. Jos koulun koko logiikka on sellainen, että siellä mennään liukuhihnan mukaan ja on vaikea kulkea yksilöllisiä polkuja tai saada henkilökohtaista ohjausta, niin siihen liittyy koulun suurin haaste. Jotkut puhuvat suorastaan paradigman muutoksesta eli siitä, että koko opiskelun, opettamisen ja oppimisen logiikka pitäisi muuttaa toisenlaiseksi. Koulun tulisi olla paikka, jossa jokainen voi löytää itseään kiinnostavia ja itselle tärkeitä asioita. Sitä kautta yksilö kasvaa aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi, joka haluaa tehdä ja oppia uusia asioita.
5. Ympäristöt
Miten näet digitalisaation merkityksen opetuksessa?
Nyt esitit haastavan kysymyksen. Olen jo pidempään miettinyt, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan digitalisaatiosta koulutuksessa. Puhummeko me siitä, että oppimateriaalit ja -kirjat, poistuvat ja kaikilla on tabletit tai kannettavat tietokoneet, joiden kautta oppikirjoja luetaan? Tarkoittaako se sitä, että opiskelua voi suorittaa kotoa käsin, jolloin ei välttämättä tarvitse tulla kouluun? Tällöin oppilas voi digitaalisesti seurata tai youtubesta katsoa oppitunteja ja tehdä harjoituksia sekä edistyä itsenäisesti. Me emme oikeastaan tiedä, mitä digitalisaatio tarkoittaa. Sen vuoksi kysymykseen on vaikea ottaa kantaa. On vaikea sanoa, että digitalisaatio on hyvä asia tai että se ei ole hyvä asia, jolloin meidän ei pitäisi koulutuksessa mennä siihen suuntaan.
Haluaisin kysymyksenä nostaa esille tuoreimmissa aivotutkimuksissa löytyneen asian, joka tosin on ilmennyt tutkijoiden ja psykologien tutkimuksessa, eikä opettajien pedagogiikan tutkimuksissa. Meidän aivomme ovat plastinen lihas, joka pystyy mukautumaan eri tilanteiden ja olosuhteiden mukaan. Joidenkin arvioiden mukaan noin puolet meidän peruskoulu- ja lukioikäisistä nuorista on internetin ja internet-teknologioiden, mukaan lukien sosiaalinen media, suurkuluttajia. He käyttävät ruudun ääressä aikaa vähintään 3-4 tuntia päivässä. Viime aikoina on tutkittu paljon, miten tällaisten internet-teknologioiden tai ruutuajan suurkäyttäjien aivot muuttuvat. Mielestäni on mielenkiintoinen kysymys, tapahtuuko aivoissa joitakin fysiologisia ja rakenteellisia muutoksia sen vuoksi, että ihmiset lukevat enemmän tekstejä. Nuoret ei enää lue kirjoja, vaan he lukevat internet-tekstiä, jossa on paljon hyperlinkkejä.
Ensimmäiset tutkimuslöydökset viittaavat siihen suuntaan, että internetin ja erityisesti hypertekstien ja internet-tekstien käyttö muuttaa aivoja. Aivot tavallaan sopeutuvat tämän tyylisen informaation käsittelyyn ja prosessointiin. Aivot sopeutuvat nopeasti muuttuvaan toimintaan, kun yhtä asiaa katsotaan kymmenen sekunnin ajan, jonka jälkeen siirrytään klikkauksella seuraavan asian pariin. Sen takia saattaa käydä niin, että perinteinen lukeminen muuttuu vaikeaksi. Meillä on yhä enemmän nuoria, jotka eivät suoraan sanottuna pysty lukemaan. Kun annat tällaiselle henkilölle kirjan, hän lukee sitä viisi tai kymmenen minuuttia, jonka jälkeen hän kokee lukemisen tylsäksi. Minun veikkaukseni tai tuntumani on, että nyt kun puhutaan Suomen Pisa-tuloksista, jotka ovat laskeneet erityisesti lukutaidossa ja matematiikassa vuodesta 2009 alkaen, niin saattaa olla, että se johtuu ruutuajan tai internetin suurkuluttajista. Heidän aivonsa ovat muuttumassa siihen suuntaan, että ne eivät enää pysty prosessoimaan informaatiota, joka liittyy matematiikan oppimiseen tai lukemiseen.
Tutkimukset antavat viitteitä siitä, että nuorten tai kenen tahansa internetiä ja sosiaalista mediaa paljon käyttävän henkilön aivot muuttuvat toisenlaisiksi. Heidän aivojensa rakenne muuttuu, kun aivot sopeutuvat uudenlaiseen informaation käsittelytapaan. Kysymykseni on, että onko silloin järkevää koulussa tehdä vielä lisää tällaista toimintaa, jos tiedämme, että sillä on vaikutusta muun muassa syväoppimiseen ja kriittiseen ajatteluun. Lisäksi asioiden syvällinen ymmärtäminen vaikeutuu tai tulee jopa mahdottomaksi. Eikö silloin olisi parempi, että koulu yrittäisi auttaa näitä nuoria ajattelun ja informaation prosessoinnin oppimisessa ja käsittelyssä? Tiedon käsittely oli helpompaa ja luontevampaa silloin, kun vielä luettiin kirjoja, istuttiin ja keskusteltiin. Silloin oli aikaa paneutua joihinkin asioihin.
Digitalisaation mukana tuleva keskeinen kysymys on, mitä koulussa oikeastaan pitäisi tehdä? Se riippuu tietysti siitä, miten teknologia vaikuttaa ihmisiin. Kuten sanottu, huoleni ja pelkoni on se, että ei-toivotut aivoissa tapahtuvat muutokset ovat sen laatuisia, että ne jossakin vaiheessa pakottavat meidät ajattelemaan vaihtoehtoisia toimintoja koulumaailmaan digitalisaation tilalle. Jos minulta itseltäni kysytään, mitä haluan omille lapsilleni koulussa digitalisaation tai teknologian käytön suhteen, minulla on selvä vastaus siihen. Sanoisin, että mieluummin pojilleni opetettaisiin keskustelua, ajattelua, empatiaa, toisten kanssa yhdessä tekemistä ja kirjojen lukemista. Tämä siitä syystä, että poikani tekevät jo liikaa näitä asioita kotona omilla iPadeilla ja tietokoneilla. En tiedä, mitä muut vanhemmat tästä ajattelevat, mutta oma kantani on selkeä: Jos koulu jotain hyvää haluaa omille pojilleni tarjota, auttakaa heitä ajattelemaan.
6. Koulumuisto
Kerro oma paras koulumuistosi omilta kouluajoiltasi.
Olen ehkä tyypillinen suomalainen opettaja, joka päätti ryhtyä opettajaksi sen takia, että minulla oli vain vähän hyviä koulumuistoja. Suurin osa koulukokemuksistani nuorena ei ollut kovin mukavia. Muistan, että jossain vaiheessa ymmärsin, että voisin alkaa opettajaksi ja näyttää, että asioita voi tehdä toisellakin tavalla kuin mitkä omat kokemukseni ovat. Minulla on ollut monia ihan hyviä, mukavia opettajia ja mukavia muistoja. Oma isäni oli yksi ensimmäisistä opettajistani kansakoulussa, kun olin ihan nuori.
Jos otan kysymyksen parhaasta koulumuistosta ihan kirjaimellisesti, niin ehdottomasti parhaimmat koulumuistoni tulevat ajalta, kun olin itse opettajana Ratakadun normaalikoulussa. Nuorena opettajana pää oli täynnä ihanteita ja asioita, joita halusi viedä eteenpäin. Parhaita olivat nopeasti ohi kiitävät hetket oppituntien jälkeen, kun huomasi, että oli onnistunut opettamaan itselle aikoinaan haastavan asian omille oppilailleen. Opetin matematiikkaa ja luonnontieteitä. Siellä oli melkein joka päivä asioita, joista joku oppilas tuli sanomaan, että ei ymmärtänyt niistä mitään. Ne ovat olleet upeita hetkiä.
Muistan myös yhden erikoisen koulumuiston ajalta, joka saattoi olla samaan vuodenaikaan kuin missä me nyt olemme eli tammikuun puolen välin aikoihin. Silloin oli kovat pakkaset, niin kuin on nytkin, ja meillä oli tiedeviikko Norssin koulussa. Opettajien kesken mietimme, millä tavalla voimme konkretisoida joitain tieteellisiä fysiikan tai kemian ilmiöitä oppilaille siten, että he näkevät, mistä on kysymys. Keksimme laittaa Norssin pihalle kovalla pakkasella ison tynnyrin, joka täytettiin vedellä. Minut äänestettiin menemään keskellä koulun pihaa uimahousuissa tynnyriin parin sadan oppilaan seuratessa vierestä. Näin pystyimme osoittamaan, kuinka paljon vettä valuu pois tynnyristä eli mikä on ihmisen tilavuus ja kuinka se lasketaan. Pidin sitä silloin hauskana ja hassuna juttuna. Kuitenkin jopa 20 vuoden jälkeen, kun olen tavannut silloisia oppilaita kadulla, moni on tullut sanomaan, että muistaa minut siitä tynnyriin kastautumisesta pakkassäällä. Kysyn aina, muistavatko he, miksi tein niin, ja he todella muistavat syyn siihen. Kysyn myös, muistavatko he, mitä tiheys tarkoittaa, ja he muistavat sen. Tällaisina hetkinä ymmärrän, että opettajan työssä on paljon hauskoja, mielenkiintoisia asioita, jotka ovat jättäneet monelle nuorelle pysyviä muistikuvia. Monet näistä positiivisista muistoista nousevatkin omasta työstä ja omilta opettajavuosilta.
7. Toive 100 vuodelle
Seuraavan sadan vuoden aikana toivon, että….
...koulutus Suomessa ja erityisesti maailmalla menee siihen suuntaan, että ymmärrämme, kuinka valtava henkinen voimavara lapsissa ja nuorissa on. Koulun tärkein tehtävä tulisi olla auttaa jokaista nuorta löytämään omat voimavaransa ja saamaan ne käyttöön. Seuraavan sadan vuoden aikana toivon koulujen toimivan Suomessa ja muualla maailmassa sillä tavalla, että ne auttavat jokaista yksilöä, tyttöä ja poikaa, löytämään oman intohimonsa, sen oman liekin sisältään, ja sillä tavalla muuttamaan omaa elämäänsä ja maailmaa, koska muuten se ei onnistu.