Martti Hellström
Kuka olet ja mistä tulet?
Olen Martti Hellström, kasvatustieteen tohtori ja opetusneuvos. Jäin kesällä 2014 eläkkeelle espoolaisen Auroran koulun rehtorin virasta. Olen peruskoulumiehiä eli olen ollut töissä peruskoulussa 38 vuotta ja Auroran koulun rehtorina 25 vuotta. Meitä on vain muutama, jotka olemme olleet saman koulun rehtorina niin pitkään.
Sen jälkeen olen mm. kouluttanut opettajia ja rehtoreita uuden opetussuunnitelman haltuunoton, koulun kehittämisen, muutoksen hallinnan teemoihin sekä ohjannut tulevien opettajien opintoja mm. opetusharjoittelua.
Olen kouluttajana mukana kansainvälisessä New Pedagogies for Deep Learning -ohjelmassa, jonka tavoitteena on maailmanlaajuinen oppimisen muutos.
Olen ollut urani aikana mukana tekemässä useita oppikirjoja ja opettajanoppaita historiaan, kansalaistaitoon, uskontoon ja äidinkieleen.
1. Opettaminen
Mitkä ovat tällä hetkellä keskeisiä haasteita opettajan työssä?
Jos palataan ihan koulujärjestelmän perusongelmaan, niin tällä hetkellä tehdään toisin kuin puhutaan. Meillä on kouluja, joissa opettajille ei saada ottaa sijaisia. Espoossa on 3000 lasta sisäilmaongelmien vuoksi väistötiloissa, joissa on usein epätarkoituksenmukaiset tilat. Meidän olematon koulutuspolitiikka näkyy siinä, että opettaja on todella monien ristipaineiden varassa.
Toinen haaste, joista Jari Salminen puhuu Pirullisina dilemmoina, ovat lupaukset. Koulun puolesta on annettu niin valtavasti lupauksia eri tahoille, että koulun ja opettajan on todella vaikea selvitä niistä yhtä aikaa. Vanhemmille, armeijalle ja vihereille luvataan yhtä ja toista. Tällöin opettajan on vaikea löytää todellinen fokus omassa työssään. Opettaja tasapainoilee liukkaalla jäällä tai kaltevalla pinnalla hänen puolesta annettujen tuhansien lupausten kanssa. Tämä on sellainen mielenmaisemakysymys, jota voitaisiin helpottaa fokusoimalla, mikä on meidän koulutuspoliittinen, keskeinen tavoite. Tällöin kaikki tietäisivät, mihin koulu pyrkii ja miksi se tekee asioita tietyllä tavalla.
Mitkä ovat koulutusjärjestelmän suurimmat haasteet Suomessa?
Jos ihan suoraan sanon, niin valheen kulttuuri. Toisin sanoen tällä hetkellä meillä ei ole koulutuspolitiikkaa eli meillä on sellainen irrallaan todellisuudesta kulkeva retoriikka. Se näkyi pahiten viimeisimmissä eduskuntavaaleissa, joissa kukaan ei halunnut leikata koulutuksesta. Vaalien jälkeen tehtiin kuitenkin ihan muuta. Meillä on vähän sellainen raamatullinen tilanne, että on Jaakobin kädet ja Esaun ääni. Tilanne on mielestäni hyvin hämmentävä ja se tappaa luottamuksen ja innostuksen kaikilla tasoilla. Meidän pitäisi tehdä koulutuspolitiikan puhdistus ja puhua siitä, mitä oikeasti tehdään ja tehdä sitä, mitä puhutaan. Tämä näin yleisellä tasolla on mielestäni suurin ongelma.
Jos mennään rakenteisiin, niin meillä on aika paljon kehitettäviä asioita kaikissa koulutusjärjestelmän osissa. Ehkä se isoin ongelma tällä hetkellä on se, että meillä käydään koulua lapsuudesta ja nuoruudesta neljännesvuosisata putkeen eli istutaan koulussa. Keskimäärin yliopistosta kuulemma valmistutaan 29-vuotiaana. Herää kysymys, onko tämä ainoa tapa järjestää väistämätön koulutus varsinkin, kun työelämä muuttuu niin hurjan rajusti.
Vastasin hieman kryptisesti, mutta mielestäni todella suuri kysymys on, onko meillä mitään koulutuspolitiikkaa tai itsenäistä koulutuspolitiikkaa. Vai onko koulutus pelkästään talouden suhdanteiden varassa ja retoriikalla kätketään, mitä joudutaan tekemään?
2. Oppiminen
Mikä on mielestäsi koulun tehtävä?
Jos harrastaa kasvatusopin historiaa, niin joutuu vähän pidempään vastaamaan. Kouluhan on syntynyt palvelemaan aina oman aikansa yhteiskuntaa useilla eri tavoilla. Ensimmäinen koulu Suomessa, Turun katedraalikoulu, tuotti pappeja. Kun Kustaa Vaasa teki uskonpuhdistuksen 1600-luvulla, ruvettiin ryöstämään teinejä ja koulun hallintoa. Kun tullaan lähemmäksi 1900-lukua, teollisuuden kehittyessä koulun keskeinen tehtävä oli antaa valmiuksia, joita työelämässä tarvitaan.
Tämän rinnalla on ollut koko ajan poliittisia perustehtäviä, kuten se että on haluttu kasvattaa kuuliaisia alamaisia jo 1800-luvulla. Demokratian ja itsenäisyyden myötä on alettu kiinnittää huomiota siihen, että ollaan demokraattisen yhteiskunnan aktiivisia kansalaisia. Kansalaisvalmiudet tulevat siten ammatillisen kehityksen rinnalle, jotta voidaan äänestää ja käyttää yhteiskunnan palveluja.
Sen lisäksi on vielä yhteiskuntaa eheyttävät tehtävät. Nyt kun on kansainvaellus meneillään ja puhutaan kotouttamisesta, niin huomaamme, kuinka valtava merkitys koulutuksella on siinä, että eri väestönosat sietävät toisiaan ja oppivat hyödyntämään toisiaan. Kansakunnan eheys ja integraatio sekä yhteishenki ovat olleet kautta aikojen kouluille hyvin tärkeitä tehtäviä.
Hyvin pikantti yksityiskohta on se, että koulu on myös varsinkin kansan koulun puolella ryhtynyt palvelemaan koteja, kun kodeille säädettiin oppivelvollisuus 1700-luvulla. Maalla vanhempien piti opettaa lapset lukemaan raamattua ja osaamaan tietyt kristinuskon kappaleet ulkoa. Jos vanhemmat eivät siihen pystyneet, yhteiskunnassa valtaa pitänyt kirkko otti tehtäväkseen tukea näitä koteja. Tällöin perustettiin seitsemästä veljeksestä tuttuja työlukkarin kouluja ja pitäjän kouluja.
Koululla on historiallisesti todella laaja tehtäväkenttä. Oikeastaan on aika yllättävää, että maailmassa on ainoastaan muutama koulu, jotka ovat lähteneet edistämään puhtaasti oppimista tai lapsen asiaa. Lapsen puolesta on kyllä haluttu tehdä töitä. Filantropit perustivat jo 1700-luvulla köyhäinkouluja ja niiden tarkoituksena oli pelastaa lapsi kurjuudelta antamalla heille sivistyksen eväät.
Jos kysytään, mikä on koulun tehtävä, niin se on todella moninainen. Ehkä juuri tästä syystä koulu ei juuri koskaan muutu, koska ikään kuin ei löydy sellaista mallia, joka pystyisi yhtä aikaa tyydyttämään kaikki nämä tarpeet.
Uskotko, että ne menetelmät, joilla me tällä hetkellä opetamme, valmistavat oppilaita tulevaisuuden työelämään?
Ei, en usko. Niin kuin sanoin, meillä on hyvin vaikea tilanne opetuksen rakentamisen ja tuhansien lupausten verkostossa. Näyttää siltä, että koulu on tietyllä tavalla betonoitunut. Me joudumme antamaan oppilaille todistukset, joilla on valtavan iso merkitys lapsen tulevaisuuden kannalta. Todistus vaikuttaa siihen, mille uralle oppilas pääsee ja keneen panostetaan koulutuksessa niin, että hän pääsee hyväpalkkaiseen ammattiin. Luulen, että nykyisenkaltainen arvostelujärjestelmä oikeasti koulun tärkein tehtävä. Jos opettaja siirtyy käyttämään kovin radikaaleja menetelmiä, hän joutuu yksinään tappelemaan vanhempien ja kenties kollegoidensa ennakko-odotuksia vastaan. Me kaikki tiedetään ja olemme tietäneet 1900-luvun alusta alkaen, miten opetus pitäisi järjestää. Näyttää siltä, että koulussa uudistuspyrkimyksiin ei löydy rohkeutta, jotta jaksaisi muutosten vastustuksen paineessa pitää pintansa. Joillakin sellaista rohkeutta on, mutta ei kaikilla. Kuitenkaan koulussa kakun istuminen ei ole se tapa, millä oikeasti pärjätään.
3. Arviointi
Suomessa puhutaan paljon Pisasta. Onko se mielestäsi hyvä asia vai pitäisikö koulutusta lähestyä ja kehittää muista lähtökohdista?
Koulutusta pitää varmasti kehittää hyvin monesta eri lähtökohdasta. Minusta tuntuu, että itse asiassa aika monet eivät tiedä, kuinka huikea Pisa-järjestelmä on. Meillä on ensimmäistä kertaa järjestelmä, jossa voidaan arvioida osaamista riippumatta siitä, että eri kansoilla on erilaiset opetussuunnitelmat ja koulutusjärjestelmät. Kansainvälisessä vahvassa tutkijayhteisössä on rakennettu mittausjärjestelmä, jolla voidaan antaa luotettavaa tietoa siitä, millaisia tuloksia eri maiden koulutusjärjestelmät tuottavat. Se on huikea juttu ja nöyrä hatunnosto sille porukalle. Esimerkiksi ensi vuonna tai jouluna julkistetaan seuraavat Pisa-tulokset ja – en tiedä, onko se salassa pidettävää – mutta siellä on ihan uudenlainen mittausalue. Siinä mitataan sosiaalisia taitoja, kuten kuinka nuori pystyy mennä keskusteluun mukaan ja pystyykö hän rakentavasti ottamaan vastaan toisten ajatuksia. Se on todella huikea tulevaisuuden taito.
Mielestäni Pisa sinällään on äärimmäisen upea ja meidän pitäisi hyödyntää sitä paljon enemmän. Suomessa tulosten avulla on tehty syväanalyyseja ja on paljastunut asioita, joita koulutusjärjestelmässä voisi hyvin käyttää hyödyksi. Vaikka meillä on huikean pienet erot alueellisesti ja koulujen välillä, on paljastunut, että luokkien välillä samassa koulussa on suuret erot. Asia tulee suoraan opettajien iholle: Miten on mahdollista, että minun luokassani lapset oppivat huonommin kuin naapuriopettajan luokassa? Se pakottaa pohtimaan menetelmiä. Se olisi dataperusteinen luotettava virike ymmärrykselle siitä, sillä on merkitystä, mitä se opettaja tekee luokassa tai minkälainen luokkahenki sinne rakennetaan. Tämä on huikean tärkeä juttu.
Mitä mielestäsi oppilaiden arvioinnissa tulisi muuttaa? Tai tuleeko muuttaa jotakin?
Joo, kyllä tulisi ehdottomasti muuttaa. Opetushallitus on mielestäni tehnyt hienoa työtä nimenomaan oppilasarvioinnin osalta. Jos perusteisiin kirjoitetut asiat toteutuisivat, lähtisimme hienoon suuntaan. Tarkoitan tällä sitä, että me ei arvostella oppilasta, vaan me arvioidaan hänen oppimistaan, edistymistään, työskentelyään ja käyttäytymistään. Lisäksi oppilas otetaan mukaan tavoitteiden asettamiseen. Samalla tavoitteet sanallistetaan ja tehdään selkeiksi. Koulussa annetun arvioinnin tulisi aina olla kannustavaa ja rohkaisevaa. Sen pitäisi myös sisältää vihjeitä siitä, millä tavoin oppilas voi tehdä asian paremmin, jos se ei sillä hetkellä suju. Minusta tämä on hieno suunta.
Kasvatusopin historiasta löytyvä arvioinnin kehittämissuunta olisi laadullinen arviointi, jolloin me siirtyisimme määrällisestä arvioinnista laadulliseen arviointiin. Peruskoulun alkuvaiheessa hapuiltiin kohti tasoajattelumallia. Tällöin oppilaan suorituksia kuvattiin erilaisten taitojen alueella ja arvioitiin, mille tasolle taidot riittävät. Jos ajatellaan esimerkiksi oppimista, niin voitaisiin kuvailla, että oppilas pystyy opettelemaan yksittäisiä asioita ulkoa. Kuitenkin joku toinen lapsi on jo sillä tasolla, että hän pystyy kritisoimaan, ja tunnistaa, mitkä väitteet eivät ole totta. Tämä on iso työ. Mielestäni olisi kuitenkin todella paljon hyötyä, jos arviointi ei olisi vain 7 tai 8. Arvioinnista tulisi mahdollisen kasvun suunta sekä mitä on odotettavissa. Totta kai se vaatisi opettajilta paljon työtä, kun he pohtisivat, mitä nämä tasot voisivat olla. Minusta se olisi kuitenkin vaivan väärtti.
4. Johtaminen
Mikä tekee mielestäsi uudesta opetussuunnitelmasta maailman mittakaavassa erilaisen, rohkean tai kiinnostavan?
Oliko se hieman johdatteleva kysymys? Niin kuin sanoin, itse sisällössä ja hengessä on hienosti puristettu ikään kuin koko suomalaisen kasvatusopin jaloin perinne hatunnoston arvoisesti. Se on kuitenkin kattauksena sellainen, että en tiedä, syövätkö ihmiset sen. Kieli on vaikeaa, vähän tällaista pedagogiikan esperantoa, ja se irtaantuu meidän koulun arjessa käytettävästä kielestä. Opetussuunnitelma on ähkyyn asti täynnä lupauksia ja tekstejä. Sen lisäksi ongelmana on tietysti teoksen paksuus, sillä se on monta sataa sivua. Ongelma on sama kuin kaikkien opetussuunnitelmien kohdalla: Opetussuunnitelma ei toteudu, jos sitä ei lueta. Olen tavannut tämän vuoden aikana tuhansia opettajia ja olen löytänyt kolme opettajaa, jotka ovat lukeneet sen perusteet. Olemme sen varassa, että ihmiset alkavat noudattaa opetussuunnitelmaa sen mukaan, mitä joku kaveri on kertonut siinä lukevan. Tämä on se ongelma.
Itse idea on todella hieno ja pidän siitä. Kuitenkaan erittäin vaikeassa poliittisessa tilanteessa syntyneelle huonolle tuntijaolle ei uskallettu tehdä mitään. Tarkistin, että tuntijaossa on prosentin heilahduksia verrattuna peruskoulun ensimmäisen opetussuunnitelman tuntijakoon, ja maailma on oleellisesti muuttunut sillä välillä. Me emme uskaltaneet tehdä, oliko se vuonna 2012, radikaaleja ratkaisuja tuntijakoon. Ne olisivat kuitenkin olleet välttämättömiä. Me olisimme tarvinneet aikaa tulevaisuustaidoille, jotka nyt ovat opetussuunnitelmassa laaja-alaisina osaamistavoitteina, mutta joille ei ole aikaa. Toinen hieno idea on monialaiset oppimiskokonaisuudet, joissa on myös ongelmana, että niille ei ole merkitty aikaa. Olisin toivonut, että Opetushallitus olisi määritellyt minimikeston, mitä sen pitää kestää. Nyt sitä ei uskallettu tai saatu sinne laittaa, mikä on mielestäni iso pettymys. Opetussuunnitelmaan pätee sama kuin suomalaiseen kouluun: Se ei ole hyvä, mutta se voi silti olla maailman paras. Opetussuunnitelma on sellainen, mihin näissä poliittisissa olosuhteissa on kyetty.
Mikä on mielestäsi uuden opetussuunnitelman tärkein muutos verrattuna vuoden 2004 tai aiempiin opetussuunnitelmiin?
Kysymys on älyttömän hyvä. Minua on mietityttänyt, onko siinä oikeasti jotain sellaista, jota ei löydy opetussuunnitelman perusteista tai vuoden 1970 perusopetuksen opetussuunnitelmasta. Varmaan yksittäisissä aineissa on tehty nyansseja ja painotuksia on siirretty. Perusviesti on kuitenkin koko ajan ollut se, että meidän täytyy antaa lasten itse tutkia, kysyä ja ottaa selvää asioista monipuolisia menetelmiä käyttämällä. Se, mitä löydän sieltä täysin uutena, on niin sanotut aihekokonaisuudet. Ne olivat aiemmin ikään kuin ajatuksia ja sisältöalueita. Ne ovat muuttuneet laaja-alaisen osaamisen tavoitteiksi, jotka ovat taitoja. En ihan tiedä, oliko muutos välttämätön, mutta se on opetussuunnitelmassa uusi asia. Ehkä ajatellaan, että koska laaja-alaisen osaamisen taidot ovat yliopistojen yhteistyössä syntyneitä tulevaisuustaitoja, niiden nostaminen esiin on uroteko. Valitettavasti niiden käyttämiselle ei kuitenkaan ole, mikä on isoin ongelma.
Lisäksi on idea monialaisesta oppimiskokonaisuudesta, joka voitaisiin rakentaa koulun omin ehdoin yhdessä vanhempien ja oppilaiden kanssa. Se on ollu aihiona vuoden 1970 perusopetuksen opetussuunnitelmassa hieman toisin sanoin sanottuna. Nyt se on nostettu hienosti esille. Kentällä on tällä hetkellä aikamoinen pöhinä ja halutaan tehdä monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Toiset puhuvat ilmiöpohjaisesta oppimisesta, mutta se on vain toinen nimi samalle asialle. Laaja-alainen osaaminen ja monialaiset oppimiskokonaisuudet eivät siten ole kokonaan uusia, mutta ne ovat joka tapauksessa nyt todella raikkaasti ja vahvasti esillä.
5. Ympäristöt
Millaisia ovat perinteisen luokkahuoneen haasteet?
Perinteisen luokkahuoneen haasteena on, että se ei ole aito ympäristö. Siten täytyisi oikeastaan kysyä, miksi aikoinaan on päädytty tämmöiseen luokkahuoneeseen eli elämästä eristettyyn tilaan. Taustallahan on se, että ensimmäiset koulut olivat luostareita eli syntiseltä ja pahalta maailmalta eristettyjä paikkoja. Kun ollaan neljän betoni- tai tiiliseinän sisällä, pystytään tehostamaan opetusta siten, että siellä ei ole minkäänlaisia opetettavan asian kanssa ristiriidassa olevia virikkeitä. Nyt maailma on kuitenkin kovin toisenlainen. Itse uskon autenttisiin oppimisympäristöihin. Mitä enemmän oppiminen tapahtuu aidoissa tilanteissa ja ympäristöissä, sitä tehokkaampaa se on. Aina näin ei tietysti voida toimia, mutta meidän pitäisi uskaltaa lähteä koulusta aitoihin ympäristöihin. Liikunnassa näin tietysti tehdään, kun mennään juoksemaan urheilukentälle tai luistelemaan jäähalliin. Monessa muussa oppiaineessa me simuloimme luokkahuoneessa lähinnä oppikirjan avulla, mikä ei ehkä ole enää tarkoituksenmukaisin tapa.
Miten näet digitalisaation merkityksen opetuksessa?
Selvitykset osoittavat, että todellisuudessa digitalisaation on kouluissa harvojen herkkua. Meillä on nörttiopettajia, jotka lähtevät radikaalisti käyttämään tietotekniikkaa, ja joissain kaupungeissa heitä on enemmän kuin toisissa. Pääosin opettajilta puuttuu vielä koulutusta ja laitteita. Näen digitalisaation kuitenkin väistämättömänä. Kunakin aikana kannattaisi käyttää kaikkia sen ajan laitteita.
Itse olen käyttänyt tietokoneita kehittäessäni omaa ajatteluani, sillä minulle tietokone on ajattelukumppani. Minulla on tallella kaikki, mitä on lukenut 70-luvusta asti. Olisin hyvä esimerkki siitä, että en itse asiassa muista enää mitään. Kuitenkin kun pyydetään, löydän kaikki asiat tekemällä hakuja. Luulen, että muistissa pitäminen tulee kevenemään. Ennemmin tai myöhemmin meillä tulee olemaan tiivis suhde omaan tietokoneeseen. Lisäksi ajatusten levittämisen kannalta nykyiset blogit tai sosiaalinen media ylipäätään tarjoaa huikeita mahdollisuuksia, joita lasten pitäisi saada käyttää.
6. Koulumuisto
Kerro oma rakkain koulumuistosi omilta kouluajoiltasi.
Kävin Tossua, joka on Helsingin toinen lyseo. Se oli poikakoulu, oppikoulu, ja aika oli 60–70-luvun villejä teinikunnan aikoja. Me saimme koulussa järjestää teinikuntana harrastustoimintaa ja me järjestimme omaa teatteritoimintaa. Tykkään kouluteatterista, ja me teimme esitettäväksi Kostikoulunsa käynyt -merkkisen näytelmän ja Tuomo Tupakantupruttajan. Se oli näin jälkikäteen ajatellen varmaan kaikkein huikein kokemus, että niinkin tiukka koulu kuin Tossu salli oppilaille tällaisen vapaaehtoisen oma-aloitteisen toiminnan jo 60–70-luvulla ja me saimme esittää näytelmät muille koululaisille. Oli vallan huikeaa saada esittää erityisesti Kostikoulunsa käynyt, joka oli siihen aikaan yleisdemokraattinen vallankumousnäytelmä.
7. Toive 100 vuodelle
Seuraavan 100 vuoden aikana toivon…
...että meidän suomalainen koulutusjärjestelmä edelleen pysyisi niillä hienoilla periaatejaloillaan, joilla se on tähän asti tuottanut hyviä tuloksia. Se tarkoittaa sitä, että ihan jokainen lapsi, vammainenkin lapsi, saisi kukoistaa. Hänen annettaisiin kasvaa täyteen mittaansa omista lähtökohdistaan, niin kuin hienosti sanotaan. Me emme ajautuisi sellaiseen järjestelmään, jossa me olemme kiinnostuneita pelkästään niistä ihmisistä, jotka ovat tehokkaita, taitavia, lahjakkaita ja kauniita. Me edelleen jaksaisimme pitää huolta ihan kaikista.