We are using cookies to give a better service experience. By using our services you agree to use cookies. More information.
Got it

Saku Tuominen: Hyvä paha digiloikka

16.11.2016

Blogiteksti

”Mitä mieltä olet digiloikasta?”

Jos pitäisi valita yleisin kysymys, johon olen törmännyt viimeisen vuoden aikana eri puolilla Suomen kouluja ja opetustapahtumia, tämä veisi voiton. Ja yleensä kysyjän silmissä on toiveikas ilme. Hän toivoo vastausta, joka vahvistaisi hänen omaa kantaansa. 

”Eikö se olekin ihan sulaa hulluutta?”
”Eikö sitä vastaan taisteleminen ole järjetöntä?” 

Lähes poikkeuksetta tuotan kysyjälle pettymyksen. Totean, ettei minulla ole asiaan yksinkertaista, selkeää, lyhyttä tai mustavalkoista vastausta. Kun vastaan, että ”kantani riippuu kokonaan siitä, mitä digiloikalla tarkoitetaan”, näen kysyjän pitävän minua pelkurina tai opportunistina, kiertelevänä ja kaartelevana, kantaani välttelevänä. 

Ongelma on kuitenkin siinä, että lyhyttä vastausta ei ole. Ei vaikka kuinka haluaisin yksinkertaistaa. Ja silti ihmisistä tehdään joko digimyönteisiä tai -kielteisiä. Sellaisissakin tapauksissa, joissa keskustelijalla ei ilmiselvästi ole selkeää kantaa asiaan, kanta halutaan väkisin löytää.  Olet joko puolesta tai vastaan. 

Ja valitettavasti minä olen sekä että. 

* * *

Digitalisaatio ei ole itsetarkoitus. 

Mutta se on itsestäänselvyys. 

Digitalisaatiolla tarkoitetaan sitä, että digitaaliset teknologiat tulevat vääjäämättä osaksi elämäämme. Riippumatta siitä, mitä mieltä digitalisaatiosta olemme, digitalisoitumisprosessi on käynnissä kaikkialla maailmassa. Esimerkkejä tästä on kaikkialla, jokaisella toimialalla ja elämän osa-alueella, ja muutos vain kiihtyy jatkossa. Esimerkiksi kahta toisiinsa kytkeytyvää isoa muutosta, keinoälyä tai nykymuotoista robotiikkaa, ei olisi ilman digitalisaatiota.  

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki muuttuisi digitaaliseksi.  

Ihmiset puhuvat mielellään toisilleen kasvotusten, kohtaamisilla on arvoa, samoin kosketuksella, osa ihmisistä lukee mielellään analogisessa muodossa ja niin edelleen. Kaikki ei siis muutu nolliksi ja ykkösiksi ja hyvä niin. 

Mutta samaan aikaan digitalisaatio  muuttaa lähes jokaista maailman toimialaa ja työpaikkaa todella monilla tavoilla, ja kaiken lisäksi suuri osa muutoksista on hyvin arvaamattomia. Toimialat katoavat, samoin monet ammattinimikkeet. 

Koko keskustelu siitä, pitäisikö koulun digitalisoitua, on absurdi. Jos haluamme valmistaa lapsiamme tulevaisuuden maailmaan, totta kai koulun on oltava digitaalinen. Digitaalisuuden vastustaminen on hieman kuin olisi käyty keskustelua siitä, että pitäisikö kouluissa käyttää sähköä. Paitsi että parhaimmillaan digitalisaatiosta lienee koulun näkökulmasta vielä enemmän hyötyä, mutta vain jos osaamme sen hyödyn hyödyntää. 

Eli kannatanko digitalisaatiota? 

Voiko sitä kannattaa tai vastustaa? Riippumatta siitä, mitä mieltä on, se on ja pysyy. 

Entä olenko innoissani siitä? 

Olen, koska avoin asenne tekee elämästä paljon kiinnostavampaa. 

* * *

Entä sitten koulujen kuuluisa ”digiloikka”? 

Se onkin jo paljon vaikeampi kysymys. 

Aluksi olisi hyvä määritellä, mistä puhutaan. Loikka mistä mihin, loikka minkä yli?

Itse en pidä koko sanasta, koska se sisältää ajatuksen ”yksittäisestä teosta” – että meidän ”täytyy digitalisoitua” tai ”ottaa digiloikka” ikään kuin kyseessä olisi askel aasta beehen. 

Kyse ei kuitenkaan ole asiasta, jolla on alku ja loppu. 

Digitalisaatio on loputon kehitysprosessi, josta ei koskaan tule valmista.  Digiloikan sijaan kyse on digitutkimusmatkasta, joka on yllätyksiä täynnä. 

Mutta eikö kyse ole vain yhdestä sanasta? Miksi tämä sana olisi ongelma?

Siksi että liian usein digiloikalla tunnutaan tarkoittavan samaa kuin teknologian hankkiminen.  Eli kun laitteet ovat saapuneet, digiloikka on otettu, on siirrytty uuteen aikaan. 

Tai että kun digiloikka on ohi, jatketaan arkea uudella tasolla. 

Mutta usein siitä ongelmat vasta alkavat.  Kuten eräs lukuisissa maissa koulujen digitalisointiprosessia konsultoinut asiantuntija sanoi: 

”Havaintojeni mukaan huonoin tapa digitalisoitua on hankkia valtava määrä tabletteja tietämättä, mitä niillä tehdään.”

Ehkä, mutta tästäkään ei digiloikan vastustajien kannata liiemmin innostua, sillä asia ei tietenkään ole aivan näin yksinkertainen. Jos mitään teknologiaa ei ole, miten muutos koskaan käynnistyy? Ja miten materiaalia voidaan kunnolla kehittää ilman mitään laitteita?

* * *

Monien mielestä koulun perimmäisenä tarkoituksena on auttaa lapsia kukoistamaan elämässä riippumatta siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Eli antaa heille sellaisia perustaitoja ja -valmiuksia, jotka auttavat heitä riippumatta siitä,  mihin suuntaan maailma (tai elämä) kehittyy. 

Ongelma on kuitenkin siinä, että kukaan ei tiedä, miltä maailma näyttää vuonna 2030 tai 2040, koska suurta osaa keskeisistä teknologioista ei ole vielä edes keksitty.

World Economic Forum julkaisi hiljattain laajan tutkimuksen taidoista, joita työpaikalla todennäköisesti tarvitaan vuonna 2020. Kolme ensimmäistä olivat kyky ratkaista monimutkaisia ongelmia, kriittinen ajattelu ja luovuus. Muita tärkeitä asioita olivat muun muassa yhteistyötaidot, tunneäly ja kognitiivinen joustavuus. 

Jos siis koulun tarkoituksena on auttaa lapsia pärjäämään elämässä, eikö näiden taitojen tulisi olla kaiken opetuksen ytimessä? Eikö meidän tulisi opettaa monia uusia taitoja kuten epävarmuuden sietoa, luovuutta, uteliaisuutta, oppimaan oppimisen taitoja, empatiaa, yhteistyökykyä ja niin edelleen?

Totta kai ja näin monessa koulussa tapahtuukin. 

* * *

Tällä hetkellä aivan liian suuri osa keskustelusta kiertyy joko teknisten laitteiden tai ruutuajan lisäämisen ympärille. Tämä on kuitenkin hyvin pinnallinen näkemys siitä, mistä kaikesta digitalisaatiossa on kyse. 

Koulujen digitalisointikeskustelussa pitäisi puhua ainakin seuraavista kuudesta osa-alueesta. 

1. Lähtökohtana pitäisi olla syvällinen ymmärrys siitä, miten digitalisaatio muuttaa tulevaisuuden maailmaa ja siinä tarvittavia taitoja. Koulun pitäisi kyetä muuttumaan siten, että se ottaa tämän huomioon kaikessa toiminnassaan. 

2. Tekniikka (aivan kuten paperi tai kirjakaan) ei itsessään ole hyvä tai huono asia. Olennaista on, mitä tekniikalla tehdään ja parantaako se oppimista. Uusi teknologia luo valtavia mahdollisuuksia ja siksi uuden oppimateriaalin tulisi olla aivan uudentyyppistä sen sijaan, että yritämme siirtää vanhakantaista oppimateriaalia digitaaliseen muotoon. Tämän materiaalin luomisessa koko maailma on pahasti jälkijunassa. 

3. Tärkeää on myös se, että opettajilla on innostunut ja itsevarma ote uuden teknologian edessä. Eikä siis yhdellä tai kahdella vaan mielellään joka ainoalla. Kuten australialainen rehtori Brett Webster totesi Bett Asia 2016 -seminaarissa Kuala Lumpurissa marraskuussa: ”It is not fair if only some of the teachers get it right – there has to be consistency.”  Ja tunnistaa, että tämä on todella, todella iso haaste.  Syyllistämisen sijaan opettajia pitää innostaa ja auttaa. 

4. Samaan aikaan digitaalisuus on paljon muutakin kuin oppimateriaali. On olennaisen tärkeää ymmärtää, millä tavalla digitaalisen maailman tarjoamia mahdollisuuksia kyetään hyödyntämään kouluissa ja arkisessa toiminnassa järkevällä ja modernilla, aikaa ja rahaa säästävällä, tekemisen iloa lisäävällä tavalla. Ja tämä koskee kaikkia, oppilaita, opettajia, rehtoreita ja vanhempia. 

5. On totta, että digitalisaatiokeskustelu on pyörinyt aivan liikaa sen ympärillä, millaisia laitteita koulussa käytetään, mutta yhdestä ”teknisestä” asiasta ei ole juurikaan puhuttu, vaikka ilman sitä monelta asialta putoaa pohja. Jokaisessa suomalaisessa koulussa tulisi olla hyvin toimiva langaton verkko. Ilman sitä hienoistakaan suunnitelmista ei tule mitään. 

6. Ja lopuksi pitäisi puhua siitä, mitä ei kannata muuttaa, mihin ei kannata koskea. On järjetön ajatus yrittää muuttaa kaikkea digitaaliseksi. On suuri määrä asioita, joissa teknologiasta on vain haittaa. 

* * *

Mutta koska päätöksiä on pakko tehdä (ja on jo tehtykin) on tärkeää puhua siitä, millaista teknologiaa kouluihin pitäisi hankkia. Kysymys on erittäin vaikea, sillä yhtä oikeaa vastausta ei ole ja kukaan ei tiedä, mihin suuntaan maailma tulee jatkossa kehittymään.  

Paljon riippuu siitä, mitä ja miten kouluissa pitäisi opettaa ja sen pitää olla kaiken keskustelun ytimessä. Kaiken tulee aina lähteä koulun tavoitteesta ja pedagogiikasta, ei teknologiasta.  Jos teknologia ei paranna oppimistuloksia, mitä hyötyä siitä on. 

OECD julkaisi vuonna 2015 raportin, jossa todettiin, että hyvin usein näin on ja pahimmillaan teknologia sekä lisää epätasa-arvoa että heikentää oppimistuloksia.

Mutta tämäkään asia ei ole yksinkertainen. Esimerkiksi Hong Kongin yliopistossa muun muassa opettajankoulutuksesta vastaava ja koulujen digitalisaatiota paljon tutkinut professori Cher Ping Lim toteaa, että kun kriitikot sanovat, että digitalisaatio ei paranna oppimistuloksia, he usein mittaavat ”perinteisiä taitoja”.  ”But a clever use of technology can enhance totally new kind of skills. Valuable skills that school hasn´t traditionally been teaching at all.”

Ja toinen yhtä olennainen asia on myöntää se, että kukaan ei tiedä, mikä toimii ja mikä ei – virheitä ei siis kannata pelätä tai hävetä. Kun kouluihin hankitaan laitteita, on hyvä pitää mielessä, että useimmille nykynuorista siinä ei ole mitään ihmeellistä. 

Lähes jokainen suomalainen lapsi kasvaa jo nyt digitaalisessa maailmassa ja käyttää digitaalisia välineitä päivittäin.  Huonosti toimivassa laitteessa ei ole heille mitään hienoa. 

Päinvastoin, se ärsyttää. 

* * *

Suomessa on kiistatta yksi maailman hienoimmista opetusjärjestelmistä. Meidän tulee olla siitä ylpeitä.  Mutta samaan aikaan on hyvä tunnustaa, että digitalisaatiossa olemme monessa suhteessa jälkijunassa.  

Se ei kuitenkaan ole yksinomaan huono asia, jos otamme opiksemme siitä, mitä virheitä muut ovat tehneet.  Mutta tapahtuuko tätä järjestelmällisellä ja uteliaalla tavalla? 

Koska monissa maissa on otettu erilaisia digiloikkia Suomea ennen, ei tee pahaa tutkia, mitä maailmalla on opittu. 

Digitalisoitumista tai ”digiloikan” tarvetta ei kyseenalaista kukaan. Oikein tehtynä se tarjoaa kouluille valtavia mahdollisuuksia. 

Mutta yleisesti ottaen kaikkialla tunnutaan olevan sitä mieltä, että suurin virhe, joka voidaan tehdä, on se, että mennään teknologia edellä. Hankitaan laitteita tietämättä, mitä niillä aiotaan tehdä.   

Ylipäätään näyttäisi siltä, että kaikille kouluille ja kaikille oppilaille samanlaisten laitteiden ostaminen on haasteellista, koska sekä digitaalisen maailman että tulevaisuuden koulun ydin on yksilöllisyys.  

Lisäksi laitteet muuttuvat ja vanhenevat todella nopeasti ja niiden ylläpitäminen on vaikeaa. Mikään ei ole katastrofaalisempi ajatus kuin käsiin vanhenneet, huonosti toimivat laitteet, joista kukaan ei pidä ja joiden ylläpitoon tai korvaamiseen ei ole resursseja. 

Kuten Los Angelesin kaupungin murheellisesti päättynyttä ”digiloikkaa” arvioinut työryhmä totesi, monissa maissa opetusviranomaisten suuri haaste on se, että “they’re built to work with one or two companies that will provide a one-size-fits-all solution, and that’s not how technology is moving”.

Malli, jonka puolesta useimmat sen sijaan tällä hetkellä puhuvat, on se, että jokainen lapsi tuo mukanaan omat laitteensa, jotka yleensä ovat älypuhelin ja kannettava tietokone ja että koulun tai yhteiskunnan tehtävänä on auttaa, jos jollain ei ole tähän mahdollisuutta. 

Ja se että laitehankintojen sijaan kannattaa panostaa ennen kaikkea pedagogisen puolen kehittämiseen – sekä oppimateriaaleihin että opettajien valmiuksiin keskittyen. 

* * *

Entä tabletit? 

Tämä on poikkeuksellisen tulenarka aihe. 

Tabletteja pidetään yleisesti välineinä, jotka soveltuvat erityisen hyvin median yksilölliseen (ja usein passiiviseen) kulutukseen kuten lukemiseen, pelaamiseen tai videoiden katsomiseen – ei niinkään yhteistyöhön tai sisällön tuottamiseen, ja kuitenkin moni koulu on menossa kohti jälkimmäistä maailmaa. 

Yksi digitaalisuuden edelläkävijä, sandiegolainen High Tech High puhuu itsestään low-fi tai low tech -kouluna ja sanoo käyttävänsä suhteellisen vähän uutta tekniikkaa, ja että aina kun se sitä käyttää, se käyttää sitä nimenomaan tarkoitus edellä eli analysoiden, mikä laite sopii kuhunkin tarkoitukseen parhaalla mahdollisella tavalla, oppilaiden erot huomioon ottaen. He käyttävät joskus myös tabletteja, silloin kun he tekevät jotain, mihin tabletit soveltuvat hyvin, mutta heillä pääpaino on usein sisällön luomisessa, ei sen kuluttamisessa. 

Vuodesta 2012 digitaalisessa maailmassa toiminut tanskalainen Öresundin on puolestaan siirtynyt malliin, jossa he käyttävät koulussa lähes yksinomaan kännyköitä ja kannettavia tietokoneita. Koulun rehtori Allan Kjaer Andersen sanoi, että heillä tableteista pääosin luovuttiin, koska sen paremmin opettajat kuin oppilaatkaan eivät pitäneet niistä. 

Tämä näyttäisi olevan jonkinasteisessa ristiriidassa sen kanssa, mihin suuntaan moni maa on viime vuosina mennyt.  Kunkin maan tai kaupungin digiloikka on usein  alkanut tablettien hankkimisella. 

Suomessa on kuitenkin todella vaikeaa keskustella digitalisaatiosta kiihkottomasti, koska niin monella taholla on paljon omia intressejä. On ymmärrettävää, että on esimerkiksi haasteellista suhtautua ennakkoluulottomasti tablettien rooliin opetuksessa, jos on hankkinut valtavan määrän niitä esimerkiksi omaan kuntaansa. Mutta juuri niin pitäisi toimia. 

Ei se, että kokeilee jotain, joka ei toimi, ole virhe. Nopeasti muuttuvassa maailmassa se on päinvastoin arkipäivää. Mutta se, ettei havainnoi ennakkoluulottomasti sitä, mikä toimii ja mikä ei ja muuta toimintaansa sen mukaan, sen sijaan on. 

Koska tämä asia herättää niin paljon tunteita puolesta ja vastaan ja niin monella on niin suuri halu siteerata omaa kantaansa tukevia kommentteja ne asiayhteydestä irroittaen, todetaan mahdollisimman selvästi, että en ole missään nimessä tablettikielteinen, niillekin on ehdottomasti olemassa oma paikkansa, mutta jos suomalaisia kouluja halutaan kehittää innostuneesti ja uteliaasti, on voitava pohtia ääneen, että voiko sittenkin olla niin, ettei tabletti ole optimaalinen työkalu tulevaisuuden luokkahuoneopetuksessa useimpina tunteina ja että lapset ovat yksilöllisiä – hyvin usein yksi laite sopii yhdelle ja toinen toiselle. 

Ja samaan aikaan hyväksyä se, että kukaan ei tiedä varmuudella. 

Ymmärrän, että tämänkaltainen keskustelu tuntuu vaikealta, mutta samaan aikaan on vielä surullisempi ajatus, jos tällaista keskustelua ei voi käydä. 

* * *

Jos haluamme, että Suomi on yksi maailman edelläkävijöistä koulutuksen saralla myös jatkossa, suomalaisiin kouluihin liittyvän digikeskustelun tulee niin ikään olla maailman laadukkainta. 

Nyt näin ei ole.  

Nykykeskustelu on niin mustavalkoista, että usein tuntuu mahdottomalta olla samaan aikaan innostunut, epäilevä, pohtiva ja utelias. 

Sitä kuitenkin tarvitaan, sillä epävarmassa maailmassa ei ole selkeitä, varmasti toimivia ratkaisuja.  Mutta ei niitä ole tarjolla myöskään nuorille, kun he astuvat työelämään vuonna 2030.

Mutta koska nykymaailmassa tuntuu olevan niin kovin tärkeää määritellä oma puolensa, tehdään se myös tässä kirjoituksen lopuksi.  

Olen intohimoisesti sen puolesta, että suomalaiset koulut digitalisoituvat ennakkoluulottomasti ja rohkeasti. 

Mutta samaan aikaan olen sitä mieltä, että mustavalkoisuudesta on luovuttava – ei ole ollenkaan sanottua, että kirja katoaa ja täysin varmaa on se, että suuri osa oppimisesta tapahtuu kokonaan ilman laitteita. 

Digimyönteisyyteni ei siis tarkoita ”digihulluutta”, fanaattista näkemystä siitä, että kaiken pitäisi olla digitaalista tai että kaikki, mikä on digitaalista, on automaattisesti hyödyllistä. Päinvastoin, joskus se on jopa haitallista, enkä myöskään ole ruutuajan lisäämisen puolesta. 

Kannatan ainoastaan digitalisaation tarjoamien mahdollisuuksien ennakkoluulotonta hyödyntämistä ja aina pedagogiikka edellä. 

Uudessa digitalisoituvassa maailmassa meidän pitäisi puhua paljon nykyistä enemmän oppimateriaalin kuluttamisen sijaan sen luomisesta ja jakamisesta ja yhteistyöstä, usein jopa maarajat ylittäen. 

Ja se on se digiloikka, joka meidän pitäisi ottaa.
 


Saku Tuominen
HundrEDin luova johtaja